Höntsyyn ja joukkuepeliin yleensä kuuluu olennaisena osana kaikinpuolinen hyvä henki – erityisesti oman joukkueen sisällä. Hyvän joukkuehengen ulkoisiin tunnusmerkkeihin kuuluu mm. kannustava ilmapiiri ja joskus hyvinkin äänekäs joukkuetovereiden kannustaminen ja onnistumisten juhliminen. Itselleni on täysin käsittämätöntä, miten em. asioita voidaan pitää ”tosikkouden” merkkeinä.

Toisin sanoen: hämmentävän usein pidetään jotenkin tuomittavana sitä, että heittäytyy peliin ja elää johtotähtien ”kannusta kaveria – pidä hauskaa” mukaan. Auta armias, jos vielä ottaa vapauden kehua vastustajaa, niin jo jollakulla palaa päreet täydellisesti.

Silloin tällöin olen törmännyt tähän ilmiöön sählykentillä. (Kerran kyse oli kyllä siitä, että yösählyvastustajien mielestä oli tosikkoa, kun joukkueemme ei ollut kännissä.) Aina joskus joku ryhtyy oikein ääneen valittamaan, jos vaikkapa maalia tuuletellaan iloisesti. Maalintekijän ryökäle käy vaikka oikein erikseen kehumassa syötön antanutta toveriaan, ja siinä sitten vähän hehkutellaan.

Älkää käsittäkö väärin: missään tapauksessa en pidä hyvänä henkenä sitä, että huudellaan vastustajille – tai omillekaan, jos kyse on negatiivisista huuteluista. Eikä maalejakaan pidä millään ”in your face” -meiningillä tuuletella. Mutta kyllä omia onnistumisia pitää saada juhlia, sehän on puolet koko huvista!

Kaikkein eniten tämä asenne on tullut vastaan puulaakipesäpallossa. Meillä on tosi hyvähenkinen porukka, joka pitää ääntä kaarella ja muutenkin. Tietysti joskus hyvin harvoin tulee sorruttua huonoonkin huuteluun esim. tuomarille, mutta useimmiten huudot ovat sataprosenttisesti myönteisiä, omia joukkuetovereita ja vastustajiakin kannustavia. Silti saadaan kuunnella tätä ”tosikko”-valitusta. Taustalla on aistittavissa sellainen ajatus, että ”ei tämän tason peleissä tuollainen kuulu asiaan.” Kyllä, pitää paikkansa että emme ole mitään superpesispelaajia. Lyönnit menevät miten sattuu, heitot ovat tussuja ja etenijätkään eivät ihan aina ole maailman nopeimpia. Mitä sitten? Meillä on halu pelata pesäpalloa, ja pesäpalloon kuuluu se, että kaari ”elää”.

Toinen, mikä tulee tästä mieleen, on teinimeininki. Pitäisi olla ”coolisti”, ja on ihan ”häpäriä” näyttää avoimesti välittävänsä pelistä ja toisista pelaajista. Logiikkana on siis ilmeisesti se, että paljastaessaan että välittää siitä, mitä kentälle on tultu tekemään, osoittaa olevansa liian tosissaan.

Jos nyt siellä joku ruikuttaja tuntee, että osui ja upposi, niin kertokaa ihmeessä, mitä te oikein tarkoitatte. Sivusta seuraamalla olen yrittänyt selvittää, mikä se ”oikea” (ja siis ”ei-tosikko”) tapa tehdä asioita on. Kutakuinkin tältä se näyttää: jokainen turottaa kentällä omalla tontillaan. Välillä pallo tulee sinne ja se saadaan kiinni tai sitten ei – niin tai näin, kukaan ei tunnu välittävän miten käy. Lyönnit suoritetaan otsa asiallisesti kurtussa ääntäkään päästämättä. Jess, näinhän tämä homma on todella ei-totista…

Tuossa ”oikeaoppisessa” joukkuehenkimallissa jää aika monta asiaa huomaamatta. Jätetään tällä kertaa kokonaan huomiotta se, miten positiivinen joukkuehenki resonoi, kasvaa ja siivittää kaikki aivan uudelle tasolle. Sovitaan vaikka, ettei näin ole. Tosiasia on kuitenkin, että joukkueessa pelaaja luonnostaan odottaa palautetta toisilta joukkueen jäseniltä – ja sitä palautetta tulee aina, sillä viestinnästä suuri osa on sanatonta. Kehujen puute on melkein sama asia kuin avoin moite. Innottomuus, välinpitämättömyys ja ilottomuus tarttuu vähintään yhtä tehokkaasti kuin into, positiivisuus ja ilokin. Miettikääpä sitä kun pohditte, kuka on tosikko. Nih!