Jokin aika sitten kirjoitin siitä, miten vähän asioista tietää ennen kuin niihin ryhtyy, ja kerroin joitakin kokemuksia yrittäjyydestä. Lupasin myös jakaa jokusen tällaisen kokemuksen vanhemmuudesta / koti-isyydestä, joten tässä tulee.

Olen saanut ajan kohtalaisen hyvin kulumaan, kun olen viimeisen reilun vuoden ajan ollut sekä lapsen kotivanhempi että Höntsy-yrittäjä. Aika on muuttunut aivan erilaiseksi hyödykkeeksi kuin ennen, ja ensimmäistä kertaa elämässäni tajuan ”kyllä tää aina kotiolot voittaa” -vitsejä.

Kuvaavaa oli, kun Tytti ja Voitto matkustivat mummolaan ennen pääsiäistä, ja olin kokonaiset kaksi yötä ihan yksin kotona. Aloitin siivoamalla koko kämpän lattiasta kattoon. Sen jälkeen edessä oli vapaata aikaa ihan älyttömästi, joku 40 tuntia. Nykyisessä elämäntilanteessa usein suhtautuu tosi ihmetellen siihen, miten ihmisillä on aikaa esim. pelata tietokonepelejä / tehdä nettivideoita / nysväillä jonkun harrastuksen tai nikkaroinnin parissa. Kahdessa päivässä muistin oikein hyvin, mitä oli lapsettoman palkkatyöläisen elämä. Aikaa tuntui olevan loputtomasti.

Yleisesti ottaen lapsen saamisessa on ehkä kaksi yllättävää asiaa ylitse muiden. Kumpikaan ei kerrottuna kuulosta lainkaan yllättävältä, mutta kun nämä asiat itse kokee, tajuaa sillai todella niiden sisällön ihan eri tavalla.

Vanhemmaksi ryhtyminen on hämmästyttävän luontevaa. Kyllä, varsinkin ajankäytön kannalta se ”mullistaa koko elämän”, mutta ei se nyt välttämättä siltä tunnu. Ihmiselle, kuten muillekin eläimille, lisääntyminen on aika keskeisesti geeneihin ohjelmoitu juttu. Tämän huomaa vahvasti oman lapsen kohdalla. Tuoreiden vanhempien sopeutumisvaikeuksista puhutaan usein, mutta itse ihmettelen miksi.

Omaan lapseen suhtautuu eri lailla kuin mihinkään muuhun. Tämäkin kuulostaa itsestäänselvyydeltä. Siitä huolimatta on monissa yhteyksissä tapana puhua siitä, miten jokin asia on jollekulle ”kuin oma lapsi”. Tosiasiassa tuollaisia asioita ei ole lainkaan. Vain oma lapsi on ”kuin oma lapsi”. (Toim. huom. tarkoitukseni ei ole olla idiootti enkä näin ollen tarkoita pelkästään biologisia lapsia. Uskon että ihan sama tunne tulee adoptiolapsesta. Mutta ei esim. kirjaprojektista.)

Tässä on varmasti syy monenlaisiin ilmiöihin esim. junioriurheilussa tai puhuttaessa lasten vakuuttamisesta tai vastaavista asioista. Olen todella vakaumuksellisesti yleisen ja yhtäläisen ihmisarvon puolestapuhuja ja kannattaja, ja uskon/toivon että pystyn toimimaan periaatteideni mukaisesti myös silloin, kun asia koskee minua. Nyt olen kuitenkin huomannut, että tämä ei koske minun lastani, vaan lapsellani on minun silmissäni yksinkertaisesti korkeampi ihmisarvo kuin muilla. Näin ajattelevat tietysti kaikki muutkin vanhemmat. Siinä ei paljon vaikkapa vakuutuskeskustelussa kategorinen imperatiivi päde, kun oman piltin pitää saada paras hoito aina ensimmäisenä.

Samaan hengenvetoon on tietysti todettava, että lapseni pyrin kasvattamaan samassa hengessä kuin minutkin on kasvatettu. Eli: olet yhtä arvokas kuin kaikki muutkin, mistä kääntäen seuraa että muut ovat aivan yhtä arvokkaita kuin sinä. (Mutta isäsi silmissä olet vailla epäilyksen häviää aina arvokkaampi kuin muut.)

Tähän loppuun vielä, että ensimmäinen Höntsy-vauvahan (Höntsyn kautta toisensa tavanneiden vanhempien vauva) on jo saatu maailmaan (onnea Anne & Jussi), hänestä kerromme toivottavasti blogissa lisää myöhemmin. Ja vähintäänkin toinen on jo kovasti tulollaan. Tämä se saa yrittäjän tuntemaan, että on todella saanut jotain aikaan!