Itsenäisyyspäivän kunniaksi ajattelin paljastaa, että kaikista kirjailijoista Väinö Linna on varmasti vaikuttanut minuun ja elämääni selvästi eniten. Haluan myös nostaa esille yhden teeman, joka Linnan tuotannossa nousee vahvasti esiin, ja joka on tänäkin päivänä ajankohtainen meidän jokaisen elämässä.

Päätin saman tien kirjan luettuani joskus ala-asteella, että Pohjantähti on lempikirjani, ja päätös on pitänyt, vaikka luokkakaverit sittemmin yrittivät hehkuttaa Tarua Sormusten Herrasta ”vähintään yhtä hyvänä” (ei muuten uponnut minuun ollenkaan) – ja vaikka olen lukenut jokusen kirjan sen jälkeenkin. Tosin en varmasti ole lukenut yhtään kirjaa niin useasti kuin juuri Pohjantähden (yleensä en viitsi lukea kirjoja useampaan kertaan).

Samoihin aikoihin kuin kotiimme tuli ensimmäinen tietokone (1985?) lähetin Väinö Linnalle sillä kirjoitetun fanikirjeen. En tiedä, onko sitä enää tallella missään, mutta muistan että se oli aika triviaali; ”minusta Täällä Pohjantähden Alla on paras kirjasi, mutta tykkään tosi paljon myös muista kirjoistasi”, ja ”milloin aiot kirjoittaa uuden kirjan”. Vastausta en koskaan saanut – Linna oli noihin aikoihin ilmeisesti jo tosi sairas.

Olen lukenut kaiken mitä Linna on julkaissut ja aika paljon kaikkea, mitä hänestä on julkaistu (esim. ”Kirjoituksia Väinö Linnasta” vuodelta 2006 oli tosi hyvä). Olen melko varma, että juuri tapa jolla Linna puhuu esseissään sosiologiasta oli ratkaiseva sen kannalta, että ryhdyin opiskelemaan kyseistä ainetta (tosin tätä yhteyttä tulin ajatelleeksi vasta paljon myöhemmin).

Mikä Linnassa sitten on niin ihmeellistä? Tietenkin pääteokset ovat suuria tarinoita, joiden kautta suomalainen historia tulee eläväksi. Tarinoitakin vahvempi on kuitenkin Linnan kyky luoda uskottavia, eläviä henkilöhahmoja, joihin on helppo samaistua. Henkilöt jäävät lukijan päähän elämään, eikä ole ihme että jokaisella on olevinaan käsitys siitä, mitä Koskelan Vilho juuri tässä tilanteessa tekisi.

Tähän väliin terveiset kaikille, joiden käsitys Pohjantähdestä on sama kuin Kansallisteatterin näytelmän ”naisohjaajan” (ohjaaja on siis yksi näytelmän enemmän tai vähemmän fiktiivisistä henkilöhahmoista) – eli ”eihän tästä saa mitään valoisaa irti, pelkkää tappamista ja pakkomielteistä työntekoa 1500 sivua”. Terveiseni: lukekaa se kirja ja tulkaa sitten sanomaan. Aivan erityisesti, lukekaa kolmannen osan jälkipuolisko, se ”laimeimman” tuntuinen. Miksi se on sellainen kuin se on? Linna väsähti? Tuskin.

Niin, se teema, jonka lupasin. Se liittyy vastuuseen elämän valintatilanteissa ja siihen, että sitä ei voi paeta. En nyt lähde etsimään mitään tekstilainauksia tämän väitteeni tueksi, mutta minusta Linna nostaa todella vahvasti esille sen, miten ihmisen on lopulta itse tehtävä valintansa. Sotakuvauksissa tämä toistuu tilanteena, jossa joku vaatii päästä pois tai lepoon, koska nyt on toisten vuoro; me olemme tehneet osamme. Linnan havainto on yksinkertainen: ei ole mitään ”toista porukkaa” tai ”muita”. On tietysti toisia ja muita vaikka millä mitalla, mutta he ovat aivan samanlaisia kuin minä ja me, ja jos minä/me emme välitä jostakin, ei siitä millään automatiikalla välitä kukaan muukaan. Selitys ei kuulu mulle on vanhista vanhin ja samalla ehkä kaikkien nykyaikaisin tekosyy – mutta yhtäkaikki useimmiten juuri tekosyy.

Tämän päivän teemoihin tätä on helppo soveltaa. Vähemmistöjä pilkataan, koululaisia kiusataan, työpaikalla jotakuta pannaan jatkuvasti halvalla. Ihmisarvoa ei ole, ellei jokainen sitä kunnioita itsessään ja anna myös muille. Inhimillinen, reilu kohtelu ei ole itsestäänselvyys – jokaiselle tulee varmasti omassa arjessa eteen tilanteita, joissa sitä halvennetaan. Silloin ei riitä että on hiljaa ja toivoo, että joku muu tulisi ja nousisi puolustamaan kiusattua tai syrjittyä – koska se ”joku muu” on aivan samanlainen ja yhtä mukavuudenhaluinen ihminen.

Erittäin hyvää ja rauhallista itsenäisyyspäivää kaikille!