Kaikki palloa vähänkään enemmän pelanneet tunnistavat varmasti ärsyyntyneensä joskus johonkin seuraavista kolmesta pelaajatyypistä. Ennen kuin heitän ensimmäisen kiven, muistutan kuitenkin, varmuuden vuoksi, muutamasta asiasta.

Ensinnäkin: tyyppien ärsyttävyydessä ei ole kyse pelitaidosta tai sen puutteesta – muuten kuin siinä mielessä, että jotain taitoja täytyy olla voidakseen olla alla kuvatulla tavalla ärsyttävä. Täysi aloittelija kun ei ilmennä mitään sen kummempaa pelaajatyyppiä (muuta kuin ”aloittelijaa”). Toiseksi: nämä pelaajatyypit asuvat meissä kaikissa, ja huonona päivänä kuka tahansa voi langeta kuvatunlaiseen käytökseen – aivan samoin kuin hyvänä päivänä kuka tahansa voi olla miten hyvä tahansa. Ja lisätään vielä näin jälkikäteen kolmanneksi: tämä blogi on kirjoitettu ennen Höntsyn perustamista, joten kyse ei ole asiakaskunnan tyypittelystä…

Aggre

Helpoimmin tunnistettava ja varmastikin se kaikkein ärsyttävin tyyppi. Pahimpien tapausten kohdalla toiset odottelevat hyvinäkin päivinä ikään kuin varpaillaan, milloin ruutitynnyri mahdollisesti räjähtää. Huonompana päivänä näkee jo Aggren astuessa ovesta sisään, että tänään tapahtuu.

Mitä sitten tapahtuu? Ensin sytytyslanka alkaa palaa ja pinna kiristyä. Tässä vaiheessa Aggre alkaa haukkua joukkuetovereitaan ja valittaa vastustajien täysin normaaleistakin otteista. Joka tilanteessa on jotain vikaa. Samalla Aggren oma peli rumenee ja vastustajien on syytä varoa tai saavat mustelmia.

Jos ja kun pinna kunnolla katkeaa, seurauksena on yhdestä kolmeen todella rumaa ylilyöntiä ja liiallisen kontaktin hakua. Hakemalla haettua kontaktitilannetta säestää Aggren huuto, joka ei sovi lasten korville.

Kaikeksi onneksi useimmat Aggret purkautuvat tällä tavalla vain harvoin. Kuten todettua, pidemmällä seurannalla purkauksia oppii jopa ennustamaan, vähän maanjäristysten tapaan. Useimmiten epämukavuustekijänä on vain se, että joutuu ”pelkäämään”, että jokohan sillä kohta taas keittää. Yleensä pahimmat Aggret onneksi karsiutuvat hyvistä höntsyistä pois itsestään, kun huomaavat ettei heitä kaivata sinne.

Flegma

Flegma on tavallaan Aggren vastakohta: jos jälkimmäisellä tuntuu koko ajan olevan liikaa pelissä, ei Flegmalla ole pelissä yhtään mitään. Vaikka höntsyssä ei tietenkään olla vakavissaan, ei peli ole hauskaa jos siinä ei ole yritystä.

Flegman yritys on nollassa, ja erityisesti tämä käy samalla puolella olevien hermoon. Pallo saattaa esimerkiksi pomppia selkeästi Flegman suuntaan, niin että kaikkien muiden kuin hänen itsensä mielestä hän on se pelaajista, joka ilman muuta ehtii siihen ensimmäisenä. Mutta ei: hetken päästä joku vastustajista huomaa, että Flegma ei kertakaikkiaan viitsi, ja nappaa pallon itselleen.

MinäMinä

Tätä pelaajaa kuvaa yksi sana: itsekäs. Pallon lainaaminen kaverille tuntuu olevan hänelle täysin vieras ajatus. Jos MinäMinä joskus syöttää, tapahtuu se jommallakummalla seuraavista tavoista: joko hän on lähtenyt pitkälle Euroopan kiertueelle pallon kanssa ja joutunut kikkailuineen täysin mahdottomaan asemaan, jossa palloa ei enää voi pitää eikä voi laukoakaan. Vaihtoehtoisesti hän on väsynyt ja heittää surkean toivotaan-toivotaan-syötön omasta päästä vastustajan maalille. Niin tai näin, MinäMinän syöttö on laadultaan surkea, ja kun kanssapelaaja ei saa sitä hyvin haltuunsa, toimii tämä ikäänkuin vahvistuksena MinäMinän pelityylille: ”helvettiäkö tässä syöttelemään, kun ette kuitenkaan saa pallolla mitään aikaan.”

Oikein pahaan MinäMinä-tapaukseen liittyy täydellinen sokeus omalle pelityylille. MinäMinä uskoo vilpittömästi olevansa ainoa, joka pystyy kentällä omiin ratkaisuihin, ja siitä syystä muiden tulisi aina tilaisuuden tullen toimittaa pallo hänelle. Toisin sanoen se tosiasia, että MinäMinä ei koskaan itse syötä, ei suinkaan estä häntä äänekkäästi vaatimasta syöttöjä muilta ja haukkumasta muiden ratkaisuja, jos palloa ei pelata tarpeeksi usein juuri hänelle.

Näistä kolmesta pelaajatyypistä Aggre on tietysti omassa luokassaan, sillä pahanlaatuisena Aggreus voi olla parantumatonta. Silloin ainoa oikea ratkaisu on pyrkiä siihen, että henkilö jatkossa purkaa paineensa jossain muualla – höntsyt eivät sovi lapsuuden solmukohtien ratkomiseen…

Flegman ja MinäMinän ärsyttävyydellä on yksi yhteinen piirre: heille syöttäminen tuntuu hukkaan heitetyltä, sillä elettä ei yleensä ikinä palkita vastapalveluksella. Tämä on kuitenkin suurelta osin harhaa. Flegmuus ja MinäMinyys ovat nimittäin paitsi Aggreuteen verrattuna harmittomia, myös usein joko itsestään parantuvia tai parannettavissa olevia asioita. Moni loistopelaaja on entinen Flegma ja vielä useampi on entinen MinäMinä. Ihminen on kehittyvä olento. Vaikka ottaa päähän, niin kun näitä pelaajia kärsivällisesti luotsaa kohti joukkuepelaamisen ydintä ja jaksaa heille syöttää, saa usein lopulta palkinnon. Usein, mutta ei aina.

Kuten jo alussa sanottua, jokaisessa meistä asuu pieni Aggre, Flegma ja MinäMinä, joka voi huonona päivänä, oikealla tavalla ärsytettynä tulla esiin. Tähän vaikuttaa lukemattoman moni asia: miten oma peli kyseisenä päivänä kulkee, mitä kaikkea on tapahtunut viime aikoina elämässä muuten, miten hyvin tuli nukuttua, miten kanssapelaajat ja vastustajat käyttäytyvät – ja niin edelleen. Pahimmassa tapauksessa normaalisti sympaattisesta joukkuepelaajasta saattaa perjantai-iltapäivänä hetkeksi kuoriutua aggressiivinen, flegmaattinen ja itsekäs paskiainen.

Ei siis pidä tuomita ketään yhden kerran perusteella. Mutta hei: joillakin nämä ominaisuudet vain näyttävät olevan veressä niin, ettei kyse ole huonosta päivästä vaan persoonallisuuden piirteistä. Uskon sitä paitsi, että käytös kentällä kertoo pelaajasta ihmisenä aika paljon (paitsi siis aivan aloittelijasta, josta näkee vain ettei hän vielä oikein osaa). En suosittele esimerkiksi parisuhdetta sellaisen henkilön kanssa, jonka pelityyli sopii johonkin mainituista kategorioista…