Tampereella pesäpallo on aina ollut pieni laji, mikä ei ole ihme, kun muistelee, millaista sen pelaaminen oli koulussa. Aina voi tietysti kysyä muna/kana-kysymyksen, sillä pesäpalloon ei tietenkään kouluissa satsattu, koska se oli niin pieni ja epäsuosittu laji. Niin tai näin, aiheen ”pesäpallo koululiikuntana Tampereella” muistelu tarjoaa monia oppitunteja siitä, miten höntsyä ei pidä järjestää.

Lähtökohtahan koulussa on se, että juuri kukaan ei osaa edes auttavasti lajin verraten monimutkaisia sääntöjä. Niitä ei tietenkään missään vaiheessa opeteta, sillä kyseessä on kansallispeli, jonka jokainen on imenyt jo äidinmaidossa. Tai sitten opettajakaan ei vain osaa niitä. Tampereella kukaan ei seuraa pesäpalloa, joten kenelläkään ei ole edes katsojana syntynyttä käsitystä säännöistä, useimmilla ei myöskään mitään kiinnostusta lajiin tai pelaajaesikuvia.

Toinen tärkeä osa pesäpalloelämystä ovat välineet. Kouluun on viimeksi hankittu tai todennäköisemmin saatu välineitä noin 15 vuotta sitten. Välineinä on pari puumailaa, joista toinen on täysin sökönä ja toinen vain vähän haljennut, sekä kahdeksan räpylää joista puolet vasenkätisille. Räpylöitä ei siis riitä kaikille ulkopelaajille, osalle räpylä tulee väärään käteen, ja lopuillakin käytössä on säälittävän pieni ja ohut peliväline, jonka kuppi ei ole tarpeeksi iso pesäpallolle. Pelikenttänä käytetään mahdollisimman muhkuraista hiekkakenttää.

Yksi tai kaksi osallistujaa harrastaa pesäpalloa joukkueessa ja on tietysti tuonut myös oikean räpylän. Lisäksi ehkä kolmas osuu kohtalaisen hyvin palloon mailalla, vaikkei muuten peliä osaakaan. Pesäpallohan on laji, joka soveltuu varsin huonosti siihen, että kentällä on yhtä aikaa hyvin eritasoisia pelaajia. Erittäin suuret tasoerot (yhdistettynä surkeisiin välineisiin) tekevät pesäpallosta suorastaan vaarallista. Koulussa tätä ei tietenkään pyritä mitenkään ottamaan huomioon esim. pehmeämmällä pallolla tai sijoittamalla parhaat pelaajat vähemmän näkyville paikoille. Päinvastoin, jotta saataisiin riittävä määrä pelaajia kentälle, otetaan vielä tytöt ja pojat samalle liikuntatunnille (mitä muissa tapauksissa ei tehdä juuri koskaan).

Mitään oleellista, kuten lyömistä, kiinniottamista tai heittämistä ei tietenkään opeteta tai harjoitella, eikä sääntöjä siis paljasteta osallistujille. Joukkueet muodostetaan ihan normaalisti ”kunkku”-periaatteella käyttäen niitä samoja kavereita, jotka ovat kunuja jääkiekossa. Ainoa todellisella hartaudella ja viimeisen päälle suoritettava osa ottelusta on kiilassa seisominen ja hutunkeitto, johon uhrataan noin 10 minuuttia aikaa.

Jotta peli toimisi edes jotenkin, sijoitetaan ainoat pesäpalloa harrastavat pelaajat molempien joukkueiden ykkösvahdeiksi. Jostain löytyy joku, joka saa toimia lukkarina koko pelin ajan. Pelokkaimmat ja lihavimmat sijoitetaan koppareiksi, semi-urheilulliset polttolinjaan ja loput sitten etukentälle. Sieppari tai joku polttajista saa olla ilman räpylää, kun niitä ei riitä kaikille.

Peli alkaa. Ensimmäinen pelaaja pääsee väärillä kakkoselle ja sen jälkeen harhaheittojen turvin kotiin. Neloslyöjäksi laitettu urheilullinen poika osuu lopulta palloon, joka vierii kentän läpi kaikkien ulottumattomiin. Tilanteesta tulee pari juoksua, mutta poika ei itse ymmärrä lähteä juoksemaan. Opettajan pilkattua häntä tästä hän huitaisee toisella lyönnillä ohi ja kolmannella säälittävän pihauksen suoraan siepparille, joka yrittää polttaa häntä ykköselle.

Seuraa monta heitto- ja kiinniottoyritystä, joille kaikille on yhteistä täysi osaamattomuus: heitot ovat sellaisia, ettei niitä ottaisi kiinni kukaan, ja toisaalta kiinniottajat, ainakaan näillä räpylöillä, eivät saisi kiinni niin minkäänlaista heittoa. Kun urheilullinen neloslyöjä sitten on tämän heittosirkuksen turvin edennyt kolmoselle, julistaa opettaja että on syntynyt kunnari eli ”niin sanottu kuningasjuoksu.” Mikä tietysti viimeistään osoittaa, ettei opettaja(kaan) tiedä pesäpallon säännöistä mitään. Aika loppuu ja lähdetään pois. Seuraavan kerran pesäpalloa opetussuunnitelmassa taas ensi lukukaudella.

Pesäpallo on mielestäni todella hieno laji, tykkään sekä seurata laadukasta pesäpalloa että itse pelailla harrastepesistä puulaakisarjassa. Kun kouluaikoja muistelee, ei silti ole ihme, että Tampereella sen asema on aika heikko. Harrastepesikseen on vaikea saada pelaajia, suuri osa uusista pelaajista tuntuu olevan muualta (pesäpalloalueilta) muuttaneita. Kynnys lähteä mukaan on kova, jos ainoa kokemus lajista on se, miten sormet olivat viikon kipeinä kun oli koulun ”räpylällä” yrittänyt ottaa palloa kiinni, tai miten muut nauroivat kun etsi palloa pusikosta. Tapa, jolla Tampereella ja varmasti muissakin kaupungeissa on pakotettu oppilaat pelaamaan tätä pesäpallon irvikuvaa on esimerkki siitä, miten koululiikunta voi joskus tehdä pelkkää hallaa niin liikunnalle yleensä kuin jollekin lajille erityisesti.

Vaikka laji on upea, on tässä kuitenkin jo tullut mainittua monta syytä, minkä vuoksi se ei ihan ensimmäisenä ole tulossa Höntsyn lajivalikoimaan. Kaikille pesäpallon kaipaajille kerrattakoon tärkeimmät syyt lopuksi tässä: Monimutkaiset ja heikosti tunnetut säännöt. Kunnon varusteet ovat hyvin kalliita, eikä heikommilla oikeastaan kannata harrastaa. Toimii huonosti, jos kentällä on kovin eritasoisia pelaajia – erityisesti tietty minimitaso pitäisi olla kaikilla, ettei laji olisi vaarallinen. Joustamaton pelaajamäärä: minimimäärä on iso eikä maksimimäärä aktiivisia pelaajia ole paljonkaan tätä suurempi.

Miten on, tuleeko teille mieleen tapoja, joilla pesäpallosta saisi paremmin höntsypeliksi sopivan lajin? Entä tuliko flashbackejä omasta koululiikunnasta…?