Kun minä olin pieni 20-vuotias, meille muutti kotiin pieni terrieri. Eri ”meille” ja eri ”kotiin” kuin nykyään. Se tuotiin punaisella pyöreälamppuisella Ladalla Jyväskylästä ja sen nimeksi tuli Juri Gagarin. Se oli niin pieni, ettei pystynyt hyppäämään omin voimin sänkyyn. Kasvattaja vaati, että korvat pitäisi teipata tai vetää punnuksilla alas, etteivät ne nouse pystyyn, koska rotuopin mukaan parson jack russeleilla on lupat korvat. Jurin korvia ei teipattu, ne nousivat pystyyn, ja niistä tuli hieno kehys sen ainutlaatuisen valppaalle ilmeelle.

Jurista tuli minun paras kaverini. Yhdessä vaiheessa meiltä muutti kotoa yksi ihminen yllättäen pois. Se oli kovaa aikaa, mutta Juri auttoi minut siitäkin yli. Kukaan ei ole yksin maailmassa, jos saa käpertyä iltaisin sänkyyn rakastamansa olento kainalossaan.

Seuraavana kesänä 2004 teimme monen viikon lomamatkan Lappiin kahdestaan. Tunnussävelenä oli Aknestikin ”Loppuelämä” (siis tämä biisi). Vaelsimme Koilliskairassa ja Juri juoksi porojen perässä. Saunoimme Luirojärven kämpän saunassa ja tuumimme että elämä on kahdestaankin ihan mukavaa.

Juri piti kovasti läheisyydestä, saunasta ja uimisesta. Juri piti myös leikkimisestä ja palloista. Ihan kaikenlaisista palloista, mutta ehkä eniten tennis- ja sählypalloista. Kikkakupin tulon myötä 90-luvun lopussa opin pitämään palloa sählymailassa niin hyvin että oli jotain mieltä pelata Juria vastaan. Niinpä pelasimme usein sählyä. Juri taas oppi painamaan koko vartalon laitaa vasten kun koetin ujuttaa sitä kautta ilmassa ohi. Jääkiekon SM-liigassa vain Janne Ojanen on ollut rännin sulkemisessa koko kropalla yhtä hyvä kuin Juri.

Iltaisin Juri tuli usein peiton alle, paitsi jos se oli aivan puhki, silloin se halusi nukkua yksinään. Jos se oli mennyt itsekseen nukkumaan, se saattoi tulla aamuyöllä tai aamulla ja nostaa kuonollaan peiton kulmaa. Puoliunessa sitä nostettiin lisää niin että mies kömpi sinne, pyöri ja petasi vähän aikaa ja tömpsähti polvitaivetta vasten. Kun Tytti lähti ennen minua aamulla jonnekin, Juri tuli viereiselle pedille nukkumaan ja meillä oli kuulemma aina ihan sama asento.

Kesällä uitiin. Kävimme usein Santalahdessa makoilemassa, leikkimässä pallolla ja uimassa. Monena kesänä tein töitäkin siellä: otin luettavaa ja läppärin mukaan. Haettiin jostakin eväitä ja syötiin niitä yhdessä, ja välillä uitiin pitkään ja hartaasti.

Talvella pidettiin tulta kakluunissa ja toisemme lämpiminä. Juri piti tulesta ja halusi usein lämmitellä jalkopäässä kun lueskelin kakluunin ääressä, tai nukkuessakin se meni siihen kohtaan sänkyä mihin tuli näkyi parhaiten.

2007-2008 olin töissä Porissa ja vuokrasin sieltä kakkoskämpän. Useimmiten Juri oli mukanani ja usein se oli töissäkin messissä, sillä oli työhuoneen nurkassa semmoinen kuljetuslaatikko johon sen saattoi laittaa jos tuli koirapelkoisia käymään. Porissa teimme silloin tällöin retkiä meren rannalle.

Onni on märkä koira. Joskus juhannusyönä, kun muut olivat jo lopettaneet saunomisen, istuttiin Jurin kanssa vielä ylälauteilla jälkilöylyissä. Juri istui sylissä, aurinko nousi ulkona ja oven läpi kuului kun Ismo Alanko lauloi ”kaikki me ollaan eläimiä”. Tässä yllä oleva kuva Lemmenjoelta 2007 on yksi lempikuvistani, se kuvaa mielestäni hyvin sitä millaista meillä oli. Tehtiin usein jotakin kivaa johon mentiin innolla ja uteliaisuudella. Ja jos joku oli rankkaa tai pelottavaa, niin sekin oli helppoa koska toinen piti kiinni.

Esimerkiksi kun Juri oli pieni minulla ei ollut autoa vaan mopo. Ajelimme sillä, ja se oli ihan lempipuuhaa. Vähän myöhemmin Villellä oli moottoripyörä, ja kun lainasimme sitä, Juri meni iloisesti reppuun jonka otin kyytiin siten että reppu tuli vatsan puolelle. Sitä vauhdin hurmaa!

Nyt Juri on poissa. Keuhkoahtauma tuli niin pahaksi että kesäkuussa se oli pakko viedä piikille. Vaikka täysin tiedän, että se oli oikea ratkaisu ja toivon, että itsekin pääsisin vastaavassa tilanteessa piikille, oli kyseessä epäilyksettä elämäni rankin ja surullisin päivä. Koiran elinikä on tietysti sellainen, että on tiedossa alusta asti että näin se homma päättyy. Haluan silti sanoa kaikille, että elämän hyvät hetket ovat sen arvoisia että menetys sitten tekee kipeää – tämä varmasti pätee moneen asiaan.

Jurin kuoltua katselin vanhoja valokuvia ja tein nämä pari videota jotka voi katsella tämän jutun kautta. Melkein 15 vuotta on pitkä aika, eikä unohdu heti.