Tampereen Oopperan Taikahuilu on niin viihdyttävä, että sitä voi suositella kaikille. Oopperasta ylipäätään ei ehkä tule ensimmäisenä mieleen Hollywoodin kännikomedia, mutta Taikahuilua katsoessa ei voinut olla ajattelematta elokuvaa The Hangover (”Kauhea kankkunen”).

Olen nähnyt Taikahuilun kerran aikaisemmin – osittain lastenteatterioperetiksi sovellettuna hepreankielisenä versiona Jerusalemissa. Tampereen versio ei jää outoudessa paljoakaan jälkeen (ja vaikka nyt lauletaan suomeksi, on tekstitys silti tarpeen). Tapahtumien asettaminen Las Vegasiin sopii kuitenkin Mozartin unenomaiseen satuun kuin nenä päähän. Yhtäkkiä kaikki tarinan oudot elementit saavat sellaisen hirtehisen sivumaun, ”ne vaan pyörii Vegasissa kauheessa kännissä” – samalla kun ne tietysti voi tulkita kaikilla perinteisilläkin tavoilla. On samaan aikaan sekä luontevaa että hulvatonta, kun lohikäärme tulee hotellihuoneeseen, ja pian sen kanssa taistellaan Nevadan autiomaassa. Kuten todettua, ei voi välttyä vertaamasta The Hangoveriin. Jos olette jo käyneet oopperan tsekkaamassa, niin verratkaa vaikka:

Elokuva on sen verran uusi, että tuskinpa oivallus on ohjaaja Tuomas Parkkiselle siitä tullut. Mutta yhtä kaikki: Vegasissa onnistuvat kätsästi siirtymät unimaailmaan, jossa on lohikäärmeitä, ja sieltä pyramidiin jota hallitsee Jaakko Ryhänen.

Vegas-näkökulma selittää senkin, että ihmiset puhuvat pehmeitä ja ovat aivan käsittämättömän impulsiivisia (kohtalo tuo rakastetun silmänräpäyksessä, ja ensimmäisen vastoinkäymisen tullen ollaan heti vetämässä jojoa kattoon, tai katon puutteessa mainoskylttiin).

Eikä siinä kaikki, että esitys on hauska. Se on myös musiikillisesti erinomainen. Itse olin katsomassa ”omaisten näytöstä” (ihmiset tässä oopperassa on poikkeuksellisen hyvin maskeerattu!).

Oikeastaan muilla kuin kaikkein isoimmilla oopperoilla, Tampereen resursseista puhumattakaan, ei ole varaa hankkia aivan huippuesiintyjiä kaikkiin päärooleihin.

Nyt on kuitenkin päästy todella lähelle, sillä päärooleista ainoastaan Hanna-Leena Haapamäellä on vielä matkaa täysimittaiseksi diivaluokan Yön kuningattareksi. Ei missään tapauksessa voi hänenkään esitystään moittia, mutta kyllä niissä kriittisissä kohdissa huomaa että ääni ohenee eikä meinaa riittää. Tosin olenkin aina ihmetellyt, miten kenestäkään ihmisestä voi tulla sellaisia ääniä kuin Yön kuningattaresta pitäisi tulla.

Loput pääroolit ovat todella loistavia. Sanomattakin selvää on, että vaikka Jaakko Ryhänen ja Jorma Hynninen loistavat. Suurimman vaikutuksen tekivät kuitenkin päärakastavaiset. Marjukka Tepponen Paminan roolissa on aivan hurmaava, ja viimeistään toisen erän, puoliajan, eikun näytöksen bravuurinumeroissa hänen kyvyistään vakuuttuu. Jussi Myllys (Tamino) on jotain niinkin harvinaista kuin erittäin hyvä tenori. On vähän sääli, että Taikahuilussa ei ole yhtään varsinaista tenorihittiä (sellaista, jota kuunnellaan Jussi Björlingin levyiltä). Nyt kun äijä on saatu Tampereelle niin ei muuta kuin ”Rakastetuimmat tenoriaariat, tulkitsee Jussi Myllys” -konsertti pystyyn, täältä löytyy yksi varma lipun ostaja.

Tampereen Oopperassa on nyt tarjolla oopperaa kansanhuvina. Usein unohtuu, että ooppera on ollut juuri sitä – paikka, johon mennään viihtymään ja viihdytettäväksi. Papagenon hahmon kohdalla Mozartin tarina menee tässä jo vähän liiankin pitkälle: hyväntahtoinen hölmö on samantapaista rahvaan kosiskelua kuin suomalaisen kesäteatterin pakollinen viuhahdusnumero. Kokonaisuus on kuitenkin kiitettävä, eikä siinä ole jälkeäkään sellaisesta nokka-pystyssä-ei-taviksille -asenteesta, mitä joskus on aistivinaan. Tässä on loistava paikka tutustua oopperaan ensimmäistä kertaa!

P.s. aikuisten vitsi -teemaa on vaikea saada mielestään siinäkään kohtaa, kun rakastavaiset vihdoin saavat toisensa ja nainen visertää: ”sä soita taikahuiluasi – se meitä johdattaa”…