Jalkapallon MM-kisoissa on päästy jo pitkälle pudotuspelivaiheeseen – niin pitkälle, että meneillään on varmasti monessa kodissa tervetulleena vastaan otettu tauko. Seuraavat asiat ovat jääneet allekirjoittaneelle mieleen – jo aiemmin käsiteltyjen räikeiden tuomarivirheiden lisäksi.

Japanin vaparit. Japani teki Tanskaa vastaan pari uskomatonta vapaapotkumaalia. Olen vaparikikkojen suuri ystävä, mistä syystä aikoinaan tykkäsin Romanian maajoukkueesta. Sen takia olinkin murheissani, kun Japani putosi jatkosta rankkareilla. Nimittäin pudotuspeliottelussaankin Paraguayta vastaan sillä oli pari kaunista yritystä, joissa selvästi toteutettiin ennalta sovittua kuviota.

Eurooppalaisuuden ylivalta. Tästä asiasta Pekka Aalto kirjoitti ansiokkaasti Aamulehdessä jo jonkin aikaa sitten: eurooppalainen tapa pelata jalkapalloa on muodostunut ainoaksi oikeaksi. Afrikkaankin on palkattu eurooppalaiset ”huippuvalmentajat” peliä kehittämään. Tuntuu, että joka joukkueessa on hyvin tehokkaasti kielletty kaikenlainen sooloilu, tai ylipäätään kaikki mikä on katsojista kivaa. Enimmäkseen nähdään riskejä karttelevaa, sanalla sanoen tylsää peliä. Pudotuspeleissä tätä onneksi kompensoi otteluiden panos, joka tuo dramatiikkaa toimintaan.

Ranska. Italiakin oli toki vaisu, mutta mikään ei vedä vertoja tavalle, jolla Ranska nöyryytti itseään näissä kilpailuissa. Miten on mahdollista, että kutakuinkin sama porukka samalla valmentajalla on joka toisissa kisoissa finaalissa ja joka toisissa kisoissa aivan sukka? Paljon on haukuttu kiukuttelevia pelaajia, mutta onhan se nyt valmentajan vastuulla, jos ilmapiiri joukkueessa on tuollainen. Ja jos yksi pelaaja on niin huono asia joukkuehengelle, että hänet pitää lähettää kesken kisojen kotiin, niin ehkä olisi pitänyt jättää kotiin alun perinkin?

Diego Maradona. Diegossa näemme sitä Aallon peräänkuuluttamaa persoonallisuutta ja epäeurooppalaisuutta. Nykyäänhän huippuvalmentajan toimenkuvaan kuuluu antaa mitäänsanomattomia lausuntoja lehdistölle, näyttää ottelun kuluessa tyytymättömältä ja tulistua korkeintaan tuomarille ohimennen. Kun sitten maali tulee, nyökätään hyväksyvästi tai tyytymättömästi (tilanteesta riippuen), otetaan muistikirja esiin ja raapustetaan sinne jotakin tärkeää.

Vai sittenkin näin: Valmentaja näyttää harjoituksissa vapaapotkun mallia. Ottelun aikana valmentaja pääsee flow-tilaan ja elää mukana pelissä joka solullaan. Tehkää ajatuskoe ja laittakaa Diego Maradona Ranskan peräsimeen – olisiko turnaus siinä tapauksessa voinut mennä Ranskan osalta niin kuin meni? Tsekatkaa vielä tämä HS:n kuvakooste.

Pohjois-Korean joukkuehenki. Okei, parissa ottelussa tuli lopulta tosi rumasti turpaan, mutta silti avausottelun vain 2-1-tappio Brasilialle oli tiukka suoritus. Ja etenkin tapa jolla se tuli. Odotettiin, että sieltä tulee diktatuurin kuoliaaksi pelottelemia pelaajia, joiden perheet lähetetään pakkotyöhön mikäli menestystä ei saada. Tästä ei näkynyt kentällä jälkeäkään, vaan päin vastoin, joukkueella oli todella hyvä yhteis- ja urheiluhenki päällä. Kaveria kannustettiin ja vastustajaa arvostettiin.

Asamoah Gyan ja 1-2. USA:n kisoista kotiin lähettänyt maali oli todellinen tahtosuoritus, jossa oli toki kaikkea – taitoa, vauhtia, jne. – mutta ennen kaikkea päättäväisyyttä ja ”minä vaikka syön sen pallon” -henkeä. Siitä vain survottiin pallo sisään parin jenkin roikkuessa niskassa.

Enkä mainitse Vuvuzelaa. En myöskään ole ehtinyt ihan joka peliä tapittaa alusta loppuun, joten varmasti paljon kliimakseja ja antikliimakseja on jäänyt tässä listaamatta. Mutta jokainenhan voi tehdä omat listansa, eikös vaan?